Naisten päivän kunniaksi

Naisten Päivänä tuli mieleeni meille niin tyypillinen sairaus: tunnollisuus, tekeminen, välittäminen, ns. kuuliaisuus, perfektionismi - kaikki kohtuudessa hyviä ominaisuuksia, mutta liika-annoksena sairastuttaa ihan oikeasti.

Jos sairastuminen ei näy muille, helposti tuomitaan, väheksytään, vähätellään, mitätöidään jne. Pitäisi olla vähintään jalka/käsi poikki, silmät turvoksissa niiskuttaa ja räkä nenästä valuen köhiä. Silloin on SAIRAS ja saa sairastaa ihan luvan kanssa! Jos pälle päin ei näy mitään, ei kuulu mitään, niin eihän silloin voi olla sairas. Olet laiska, saamaton, huomionkipeä, velttoilija - et vaan yritä, et HALUA yrittää tarpeeksi. "Kyllä se siitä, kun vaan nouset ja alat tekemään." Kyseistä "viisautta" 'äitini käytti aikanaan, kun olin niin väsynyt, että en jaksanut kunnolla kättäni nostaa, vaikkei mitään vikaa missään pitänyt ollakaan. Suurin ponnisteluin joskus yritin noudattaa neuvoa, mutta eihän siitä mitään tullut. Olin siis suosiolla laiska, saamaton jne., kunnes taas jaksoin.

Samaa meistä niin moni yrittää niin kotitöissä kuin muuallakin töissä. Tullaan sairaana töihin ja muistetaan ensimmäiseksi mainita, miten väsyneitä ja kipeitä ollaan, MUTTA siitä huolimatta TULLAAN TÖIHIN! Vaikka olisi kuumetta ja mahatautia, niin töihin tullaan - tartuttamaan toisia ja pätemään. Jos se sairaus onkin näkymätön, niin silti tullaan, mutta ollaan hiljaa, ei retostella yhtään vaan yritetään epätoivoisesti jaksaa, kuka paremmin kuka huonommin. KENENKÄÄN EI PITÄISI TARVITA TEHDÄ NIIN! Oikeus sairauslomaan on kaikilla sairastuneilla, oli syy mitä tahansa. Flunssa, katkipoikki jalka  ja väsymys, uupumus, masennus - kaikki yhtä päteviä syitä. Vai eikö muka?

Itselläni asiasta on valitettavasti kokemusta sekä "vain" kotonaoloajalta että työssäoloajalta. Kotona en saanut ymmärrystä osakseni, exän mielestä olin vain laiska ja saamaton. Kun olin töistä pois vajaan kuukauden ja tulin takaisin, esimies oli vastassa. Hän toivotti tervetulleeksi takaisin töihin ja toivoi, että oloni on parempi. Valtava taakka tipahti harteilta, olin pelännyt hetkeä todella paljon. En ollut ensimmäinen enkä viimeinen, joka on ollut burn outin, väsymisen, masentumisen takia poissa ja on suunnattoman tärkeää, että esimies ja myös muut työtoverit suhtautuisivat asiaan samoin kuin jos olisi ollut vaikkapa jalka poikki. 

Työssä uupumisesta pitäisi myös voida puhua avoimesti siellä työpaikallakin ilman pelkoa, että tulee jollain lailla leimatuksi. 

Jos joku on niin onnellisessa asemassa, että jaksaa hyvin, ei ole kipeä - millään lailla, niin hieno juttu! Ei sillä silti tarvitse kehuskella siinä yhteydessä, jos on puhetta toisten sairauksista. Se ei ole aikuismaista käytöstä.  

Erittäin alhaista ja kypsymätöntä ajattelutapaa edustaa myös se, jos osoitetaan ymmärtämättömyyttä työuupumuksesta sairastunutta kollegaa tai ketään muutakaan kohtaan. Jos ei ymmärrä, voi olla olla fiksu ja aikuinen ja pitää suunsa kiinni. Jos ei ole hyvää sanottavaa, kannattaa olla hiljaa, siloin ei ehkä se omakaan tyhmyys tule toisten tietoon. 

Koskaan ei kukaan meistä tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Väsymys voi sattua kenen tahansa kohdalle. Lähes ilman ilkeyttä voisin ehkä jopa ajatella, että pieni omakohtainen kokemus voisi olla hyväksi joillekin tuomitsijoille!

Naisille kerääntyy niin kotona kuin töissäkin erilaisia paineita ja  odotuksia, oman ja muitten taholta. Minäkin olisin voinut oppia olemaan suvaitsevaisempi, armollisempi, rakastavampi, ymmärtäväisempi itseäni kohtaan jo vuosia sitten. Onneksi alan pikku hiljaa oppia.
  
Vaikka olenkin hyvä ja ihana, taitava ja fiksu, viisas ja vaikka mitä, niin ei minun AINA tarvitse jaksaa. Saan olla väsynyt, saan olla heikko eikä se tee minusta tippaakaan huonompaa tai vähemmän yhtään mitään. Jos osaa olla kaikkea edellä mainittua muita kohtaan on reilua olla sitä myös itselle.

Oikein hyvää ja ihan sellaista kuin itse haluat Naisten päivää!

Mitä ovat minun juureni?

Jossain vaiheessa elämää kai jokainen alkaa miettiä ns. juuriaan: onko niitä ja jos, niin missä, ovatko ne tallessa vai joutuuko niitä kaivelemaan jostain vuosien syvyyksistä. Itse olen pohtinut asiaa jo pitemmän aikaa, joten lienee sopiva aika pohtia löydöksiä.   

Nykyään ei enää pysytä samoissa maisemissa koko ikää, kuten suurin osa ihmisistä  aikaisemmin. Silti olen usein kuullut, että oletpas sä muuttanut usein, kun olen kertonut, missä kaikkialla olen asunut. Minusta siinä ei ole mitään outoa, mutta monista ilmeisesti on! Äitini vanhemmat muuttivat usein, koska Vaari oli rautatieläinen ja työn perässä he muuttivat pitkin Satakuntaa eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Lapsena matkustin paljon Satakunnan ja Savon väliä, vuoroin maalla vanhempien luona, vuoroin Porissa Mummun ja Vaarin luona. Äitini opiskeli  Jyväskylässä, kun olin pieni ja muutaman kerran vierailin sielläkin. 

Isäni asui aina samassa pikku kylässä, meidän tila lohkaistiin isän kotitilasta ja siinä oli Elämä. Äiti oli opiskeluaikoinaan asunut monessa paikassa ympäri Suomea ja sekin jo teki hänestä "epäilyttävän" kyläläisten silmissä. Samoin se, että kyseessä oli akateemiseti koulutettu nainen (tosin maa- ja metsätalousalalta, mutta silti) ja vielä kaukaa, toiselta puolelta Suomea! Kasvatappa siinä sitten juuria ventovieraaseen, koostumukseltaan outoon maahan!

Kyllähän äiti löysi muutaman läheisen ihmisen, isäni siskon ja Karjalasta evakkona kylään  tulleen Selman, jota ei koskaan hyväksytty pikkusieluiseen kirkonkylään. Sääli, koska Selma oli läpeensä hyvä, lämmin ja ihana ihminen. Onneksi oli äiti ja meidän perhe, jotka ottivat hänet ja hänen perheensä ystäviksi ja läheisiksi.

Isällä oli monta siskoa ja veljeä ja vaikka serkut aikuistuttuaan muuttivat omiin elämiinsä, nin yhteydenpito oli tiivistä. 

Isän kuoltua äiti sai töitä Oulun läheltä ja sinne muutettiin. Taas edessä aivan uusi ja outo paikka: vanhoillislestadiolaisia, uskovia ja ihan eri säännöt kuin mihin olin tottunut.  Siellä asuttiin seitsemisen vuotta, sitten Ouluun  ja sieltä kahdeksan vuoden kuluttua takaisin Savoon ja maalle.
Sillä välin olin ehtinyt asua hyvin lyhyen aikaa sekä Lappeenrannan kuppeessa että Pieksämäellä. Kummassakaan paikassa en todellakaan viihtynyt eikä minulla ollut pienintäkään aikomusta kasvattaa senttiäkään juurta sinne. Suurin syy viihtymättömyyteeni kyllä oli asunnot, jotka olivat mielestäni kamalia sekä Perillisen isä, joka asui samassa paikassa., Jos olosuhteet olisivat olleet toiset, kuka tietää. Ainakin se lappeenrantalainen kylä oli kaunis, sijaitsi vain sekin väärässä paikassa.

Savossa vierähti peräti 11 vuotta, tosin siinäkin välissä asuin Porissa pari vuotta. Savosta Lahden seutuville, jossa vietin elämäni kurjimmat 10 vuotta. Taas kerran olosuhteet saivat aikaan syvän inhoni Lahden kaupunkia kohtaan. Mielestäni se nyt vaan on ruma ja vastenmielinen paikka. ainoa hyvä asia kirjaston ja Vanhan Jukon lisäksi on ohitustie, ei tyarvitse edes poiketa koko paikassa. Tosin olen huomannut, että on terapeuttista ajaa kaupungin läpi: sieltä pääsee poiskin! 

Juhannuksena on taas edessä yksi vuosipäivä. Näinä vuosina on kertynyt roppakaupalla mukavia muistoja, onnistumisia, ilon aiheita - kaikkea mukavaa. Siitä huolimatta alkaa pikku hiljaa, etenkin keväisin!, maa poltella jalkojen alla. Ei niin, että olisi pakko lähteä, mutta lähdön mahdollisuus alkaa viehättää yhä enemmän ja enemmän. Liekö sitten isovanhemmilta periytynyt joku vaeltamisen vietti, kun en ole osannut/osaa juurtua yhteen paikkaan? 

Tämä kaupunki on viehättävä, mukava, sopivan kokoinen, kaikki tarvittava löytyy kohtuu läheltä, mutta ... Äidin isovanhemmat ovat asuneet lähettyvillä joskus 1800-luvulla, joten joku  ympyrä on sulkeutunut. Siitä huolimatta juuret eivät ole niin syvällä kiinni, etteikö ne lähtisi helposti ja suht kivuttomasti tarpeen tullen irti. 

Vuosien varrella olen usein haaveillut asettuvani joskus Poriin, joka on kaikkein eniten tuntunut Kodilta. Rakastan puistoja, murretta, vanhoja taloja, Yyteriä, Mäntyluotoa, Reposaarta - mitä kaikkea sieltä nyt löytyykään. Ehkä sinne voisi juurtua lopullisesti. Tavallaan palata takaisin. Satakunta on Koti, Savo ei, sille nyt vaan ei voi mitään. Isä oli ihana ihminen, samoin muutamat muut siellä, mutta henkinen koti se ei ollut. Arvot, mielipiteet ja muut tärkeät asiat eivät vaan käyneet yksiin. Vaikka kuinka yritin, niin tunsin itseni aina ulkopuoliseksi, oudoksi, kuten äitikin.  Kotona sellaista tunnetta ei ole, Onneksi paikallinen murre ei koskaan tarttunut minuun, mikä sinällään on outo juttu. 
Porin ja Oulun murre palaavat mieleen nopeasti sopivassa seurassa, juuret nousevat pintaan.
 

Oman suvun menneisyyttä on mielenkiintoista tutkia. Isän puolen suvusta löytyy hyvinkin kattava tutkimus, mutta Perillinen on viime aikoina alkanut selvittää äidin puolen menneisyyttä. Kumpikaan meistä ei hyväksy sitä patriarkaalista systeemiä, jossa mennään isän mukaan. Millään lailla väheksymättä isän osuutta tai sukua, niin kyllä minua ainakin kiinnostaa enemmän äitini suku. Jossain vaiheessa on tarkoitus mennä ihan sukututkimuskurssille, mutta nyt mennään amatöörilinjalla. Netti on loistava väline tähänkin tarkoitukseen, tietoa ja juuria löytyy helpommin.




Tähän mennessä olen tullut siihen, että se iso pääjuuri on satakuntalaisen ja savolaisen perimän yhdistelmää. Sivujuuria on kasvanut jokaisesta paikasta, jossa olen asunut ja ollut. Mukaan on tarttunut niin hyvää kuin huonoakin. Samalla ne sivujuuret ovat muokanneet sitä pääjuurtakin, johon ovat kasvaneet kiinni ja sopeutuneet. Puukin jatkaa kasvamistaan kuolemaansa saakka ja  toivon saavani vielä monia, hyviä, vahvoja juuria. Omat juureni sulautuvat suvun juuristoon niin menneeseen kuin tulevaankin.